Ihmisillä käytävää kauppaa on pyritty torjumaan kansainvälisissä sopimuksissa. Päähuomio on kohdistunut naisiin ja lapsiin. Sitoutuessaan kansainvälisiin sopimusjärjestelyihin Suomen on tullut tarkistaa, missä suhteessa kansallinen lainsäädäntö on Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan Unionin sopimusjärjestelyihin. Asian tähän puoleen on keskitytty oikeusministeriön työryhmämietinnössä 2003:5. Siinä ehdotetaan seksuaalipalvelujen ostamisen kriminalisointia.

Sosiaali- ja terveysministeriön toimialalla on taasen keskeistä korostaa ihmiskauppaa ja prostituutiota uhriksi joutuneen näkökulmasta. Selvityksessä eritellään tätä puolta pitäen silmällä sekä kansainvälisten sopimusten mahdollista ratifiointia että täytäntöönpanoa eli implementointia. Ratifioinnin osalta ongelmia ei muodostu sikäli, että voimassa oleva lainsäädäntömme täyttää informaatio-, asumis- sekä sosiaali- ja terveyspalveluille kansainvälisissä sopimuksissa asetetut vähimmäisvaatimukset. Implementoinnin osalta perusasetelma on toinen. Tämä johtuu siitä, että sitä silmällä pidettäessä vertailukohteena ei ole kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön keskinäissuhde, vaan suomalaisen lainsäädännön suhde ihmiskaupan uhreiksi joutuneiden asemaan. Selvitys osoittaa, että prostituoitujen asema on toisinaan erittäin huono. Täten sosiaali- ja terveysministeriön toimialalla tarvitaan sellaisia parannuksia, jotka täyttävät 1.3.2000 voimaan tulleen perustuslakimme 19 §:ssä asetetut vaatimukset.

Selvityshenkilö on katsonut tarkoituksen mukaiseksi esittää harkittavaksi, että Suomessa toteutettaisiin edunvalvojan määrääminen ihmiskaupan uhriksi joutuneelle. Niin ikään ehdotetaan erityisen palveluohjauksen toteuttamista. Se tarkoittaa moniammatillisen yhteistyön järjestämistä ja uhrin tukemista erityispalveluin. Kummankin osalta on täsmennetty niiden sisältöjä ja niiden toteuttamisesta koituvia kustannuksia. Toistaiseksi Raha-automaattiyhdistys on tehnyt mahdolliseksi keskeisimpien toimijoiden, järjestöjen, työn ihmiskaupan uhrien auttamiseksi. Selvityshenkilön käsityksen mukaan tämän tyyppinen rahoitusjärjestelmä ei sovellu monestakaan eri syystä ihmiskaupasta koituvien menojen kattamiseen. Julkisen vallan tulee ottaa päävastuu kohdennetun rahoituksen järjestämisestä. Tehtävä ei kuulu kunnille, vaan valtiolle.