Työryhmä sai tehtäväkseen pohtia, miten olisi tarkoituksenmukaisinta järjestää muihin kuin lakisääteisesti vastustettaviin eläintauteihin liittyvä neuvonta ja tiedottaminen ja olisiko mahdollista perustaa Suomeen uusia rahoitusvaihtoehtoja vähentämään näistä eläintaudeista aiheutuvia tappioita erityisesti epidemiatilanteissa.

Muilla kuin lakisääteisesti vastustettavilla eläintaudeilla tarkoitetaan sellaista sairautta tai tartuntaa, joka voi suoraan tai välillisesti siirtyä eläimestä toiseen eläimeen tai ihmiseen, mutta joka ei kansantaloudellisen merkittävyytensä, tarttuvuutensa tai taudin vakavuuden vuoksi täytä lakisääteisesti vastustettavalle eläintaudille asetettuja kriteerejä. Lähtökohtana on se, että ei-vastustettavien eläintautien osalta tilatasolla ja yhteisötasolla näihin liittyvää sairastumista ja taloudellisia tappioita pystytään ennaltaehkäisemään ja vähentämään sekä neuvonnalla että tilatason ja yhteisötason vapaaehtoisuuteen perustuvilla erikseen sovituilla toimintatavoilla ja -malleilla.

Suurimpana uhkana Suomen hyvälle eläintautitilanteelle työryhmä pitää elävien eläinten maahantuonteihin liittyviä riskejä, jotka entisestään voivat lisääntyä EU:n laajentuessa keväällä 2004. Viranomaisten mahdollisuudet asettaa ehtoja maahantuonnille ovat EU-jäsenyydessä rajalliset, minkä vuoksi tuojan vastuu tuonneissa on korostunut. Eläintautitartunta voi tulla Suomeen myös ulkomaille suuntautuvien tilavierailujen ja metsästysretkien samoin kuin maahantuotujen rehujen, käytettyjen maatalouskoneiden ja kuljetusvälineiden välityksellä. Kotimaassa riskiä lisääviä tekijöitä ovat tilakoon kasvu ja sellaiset tuotantorakenteen muutokset, jotka lisäävät kontakteja tilojen välillä. Parhaiten riskeihin varaudutaan tietoa lisäämällä ja ennaltaehkäisyyn panostamalla. Tässä työssä tulisi viranomaisten ja elinkeinon välistä yhteistyötä tehostaa entisestään.

Työryhmä ehdottaa, että muiden kuin lakisääteisesti vastustettavien eläintautien vastustuksen ohjaus ja koordinaatio, samoin kuin eläintautikohtainen vastustuspolitiikka tulisi jatkossa hoitaa Eläinlääkintä- ja elintarviketutkimuslaitoksen (EELA) sekä Eläintautien torjuntayhdistys ry:n (ETT) ja muiden kansallisessa eläinten terveydenhuoltojärjestelmässä (ETU) mukana olevien sidosryhmien kanssa yhteistyönä. Vaikka työ edellyttäisi jossakin määrin lisää henkilöresursseja kummallakin taholla, selkeämmällä työnjaosta sopimisella voidaan olemassa olevia epäkohtia jo korjata. Tehostuneen tiedonvälityksen avulla olisi mahdollista varhaisemmassa vaiheessa selvittää tartuntojen laajuus ja tartuntojen aiheuttajat ja siten tehokkaammin ohjata tuottajia ehkäisemään tartuntojen leviämistä.

Aluehallinnossa tarttuvien eläintautien vastustamisen ohjausjärjestelmän tulisi tukeutua jo olemassa olevaan paikalliseen eläinlääkintähuoltoon. Toimintaa ohjaisivat siten läänineläinlääkärit läänin alueella ja kunnaneläinlääkärit kunnan alueella. Kunnaneläinlääkärit ilmoittaisivat tartuntatautiepäilyistään läänineläinlääkärille, kuten lakisääteisesti vastustettavienkin eläintautien kohdalla. Läänineläinlääkärit puolestaan ilmoittaisivat saamistaan tiedoista EELAan ja ETT:lle voimassa olevien potilastietojen salassapitoa koskevien säädösten puitteissa. ETT huolehtisi edelleenkin viranomaismääräykset ylittävästä maahantuontisuositusten laadinnasta ja tiedottamisesta tuottajille.

Uusien rahoitusvaihtoehtojen osalta työryhmä katsoo, ettei nykyisessä hyvässä eläintautitilanteessa ole edellytyksiä yleisen eläintaudeista aiheutuvien tappioiden korvaamiseen tarkoitetun rahaston perustamiselle. Myöskään yleiselle eläintautivakuutukselle tuskin olisi markkinoita. Sen sijaan elinkeinon ottamien yksittäisten eläintautiriskien varalta laadittujen ryhmävakuutusten laajennukselle olisi nykyistä enemmän tarvetta.